Sometörmäilyä elämän risukoissa
Tämä kolumni on julkaistu Suur-Jyväskylän Lehdessä syyskuussa 2021.
Toisin kuin mediassa usein toitotetaan, sosiaalinen media ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Joskus joku kertoo kissavideoiden, samppanja-aamiaisten ja sienikorien välissä jotain ikävää tai surullista. Hän on ehkä sairastunut, menettänyt työpaikan tai läheisen. Kun olet itse virittynyt viihdyttämään itseäsi inspiroivilla postauksilla, hassuilla videoilla ja harrastuksiisi liittyvillä viesteillä, saatat lamaantua. Apua, enhän minä tänne tullut ikäviä uutisia lukemaan, omia huolianihan minä tässä pakenen! Jotenkin kai tähän pitäisi reagoida, mutta oikeat sanat ovat hukassa, peukutus epäsopivaa ja pelkkä sydänkin tuntuu aika valjulta. Ehkä on vain parempi ummistaa silmänsä ja jatkaa virran selailua? Itse järkytyin, kun törmäsin TikTokissa arkunkantajavideoon, enkä osannut reagoida siihen. Onko tämä nyt sopiva aihe tänne, ihmettelin, kyseessähän on monen ihmisen suru ja todella tunteellinen hetki.
Psykoterapeutti ja pappi Iiro Leino kommentoi somessa jaettuja suru-uutisia ET-lehdessä vuonna 2015. Hän näki uudessa tavassa monia hyviä puolia, se voi esimerkiksi tehdä ensimmäisestä kasvokkaisesta kohtaamisesta helpompaa. Kun surevan ei tarvitse kertoa kerta toisensa jälkeen tapahtuneesta, hänen on ehkä helpompi ottaa vastaan osanottoja. Monia toisen surun kohtaaminen pelottaa, sillä omatkin pelot ja surut aktivoituvat. Leino neuvoi olemaan läsnä ja kysymään, haluaako sureva vaikka puhua.
Kun tuttavani sairastui vakavasti, hän kertoi, miten toivoi ihmisten uutiseen suhtautuvan. Ei mitään sydänsadetta vaan mieluummin vaikka huonoja vitsejä, soittoja ja yksityisviestejä, joihin hän vastaa silloin, kun jaksaa. Kun ihmiset joutuvat rämpimään risukkoisten aikojen läpi, moni läheinen kaikkoaa, vaikkei kyseessä olisikaan tarttuva tauti. Se on ikävää, silloinhan niitä valonnäyttäjiä eniten kaipaisi. Ei ole realistista odottaa, että murheen murtama jaksaa hakea seuraa ja siksi muiden pitäisikin olla aktiivisia. Eikä osanotto kysy aikaa. Ehkä sydäntä halaava nalletarra “ajattelen sinua” -viestin kera lohduttaa paljon enemmän, jos lähetät sen muutaman viikon tai kuukauden myöhässä, silloin kun muut tuntuvat jo asian unohtaneen.
Joten seuraavan kerran kun törmäät somevirrassa ikävään uutiseen, mieti, millaisia viestejä itse tilanteessa kaipaisit. Ehkä keskenmenon kokenut ei kaipaa “tsemppiä” tai pitkäaikaistyötön “uutta matoa koukkuun”, mutta jos kertoo, ettei löydä tähäntilanteeseen sopivia sanoja, harva loukkaantuu. Omissa risukoissani vertaisverkostot ovat auttaneet, siis ihmiset, jotka ovat samassa tilanteessa tai kenties hieman itseäni edellä. Ja somestahan heidätkin löytää.